Kahdeksas

Minulla on teoriani, muilla on omansa. Niissä on se ero, että minun teoriani on oikeassa.

Teoria koskee minua ja rakkautta. Rakkautta tunteena, sanana ja muuten vain. Olen tottunut syyllistämään itseäni kaikesta. Vihaamaan muita, mutta syyllistämään itseäni, enkä ollutkaan niin väärässä. Mistä minä siis oikein puhun?

Kerron siitä ihmisestä, joka sanoi monille ihastuneensa heihin. Joskus se oli totta, joskus se oli vale. Joskus se oli ihastumista, joskus se oli kuin tehtävä, jonka olin asettanut itselleni. Enkä saanut mielenrauhaa, ennenkuin tämä ihminen oli valloitettu. Kyllä, tämä sairas eläin olen minä. Tunnustan sen, vaikka se tappaa minua sisältä jokaisen kirjaimen kohdalla. 

Viimeaikoina jokin on kuitenkin muuttunut. Olen tajunnut työntäväni minuun ihastuneita ihmisiä kauemmaksi, tosin ehkä väärällä tavalla. Olen tajunnut, että en osaa enää päästää ketään ''liian lähelle'' itseäni. Sekin on varsin riuduttavaa, sillä olen erittäin läheisyydenkaipuinen ihminen. Mutta tottapuhuen puolikas minusta nauttii itseni kiduttamisesta, sillä ansaitsen sen. Toinen puoli taas toivoo löytävänsä pian rakkauden.

Ehkä mua ei ole tarkoitettu rakastamaan, ehkä mut on tarkoitettu rakastamaan, who knows. Ahdistaa.

Olen aina kuvannut itseäni ja rakkautta tällä samaisella kappaleella, en vain koskaan tajunnut, kuinka helvetin oikeassa se oli:

I think I should know, how, to make love to something innocent without leaving my fingerprints out.

Now, L.O.V.E's just another word I never learned to pronounce.
How, do I say I'm sorry 'cause the word is never gonna come out,
Now, L.O.V.E's just another word I never learned to pronounce.